Kaikki meistä varmaan tietää miltä tuntuu kun kovasti sattuu jonnekin. Se lamauttaa, vie toimintakyvyn, laittaa voimaan huonosti. Entäs sitten kun kipu on jatkuvaa? Mä olen niin kauan elänyt tän särkyneen olkapään kanssa että luulen tietäväni jotain kroonisesta kivusta. Okei, mulla sattuu vain tähän yhteen kohtaan kehosta. Ja joo, se on lääkkeiden turruttamana aika lievää kipua. Mutta se on jatkuvaa. Päivästä ja viikosta toiseen. Kuukausia toisensa perään. Joskus hajottaa enemmän ja joskus vähemmän.
Ennen leikkausta olin toiveikas. Nyt sattuu, mutta se menisi vielä ohi kun nivel saadaan korjattua. Heräsin leikkauksesta käsi puudutettuna. Ei tää oo paha. Opin tekemään kaiken vasemmalla kädellä. Leikkauksesta meni aikaa mutta kipu jäi. Se varmaan on todellisuudessa samaa luokkaa kuin ennen leikkausta mutta mun pää kokee sen kovempana. Miksi? Koska mä ajattelin että tähän päivään mennessä käsi on toipunut ja kipu poissa. No sain kuulla ja nähdä kuvat leikkauksesta. Katsohan. Tuosta se oli rikki ja tuota ei saatu ehjäksi. Menin kotiin ja kipu paheni. Koska mä tiesin että tää voi jäädä näin. En enää uskalla odottaa että ensi viikolla tai ensi kuussa mua ei enää satu. Ja se hajottaa. Jonain päivänä enemmän ja toisena vähemmän. Mutta varmaa on että joka päivä hajottaa.
Kipuun suhtautuminen vaihtelee hoitohenkilökunnan keskuudessa. Yksi lääkäri antaa kipulääkettä niin että pää on pöllyssä ja sit toinen sanoo että kyllä sun pitäis pärjätä paracetamolilla. Suhtautuminen on välillä hyvinkin ylimielistä. Pitää olla ilman kipulääkettä, kärsiä vaan ja koittaa kestää. Miksi? Minkä kruunun mä saan jos kestän?
Ihmisten suhtautuminen muutenkin on välillä hyvinkin outoa. Ai sä käyt salilla? Käyt kaupassa niinku muutkin ja hoidat lapset. Hymyiletkin vielä! Et voi olla kipee! Hoitajat pitäis mua varmasti lääkehakuisena, ja kai mä olen. Mä en halua että kipu pääsee päälle. Mä haluan elää mahdollisimman normaalisti vaikka mua sattuu joka päivä. Ja joo, mä käyn salilla. Mä haluan tän kuntoon. Kaikesta huolimatta mä haluan tehdä kaikkeni että tästä tulee hyvä ja yhtä toimiva käsi kuin tuo toinen. Se vaatii voimaa, liikkuvuutta ja sitä sisua. Ja joskus vaan täytyy tehdä asioita vaikka sattuu.
Kerran jätin lääkkeet ottamatta kun koin huonoa omatuntoa siitä että olen kotona "lomailemassa" ja ei oo kovia kipuja. No, seuraava yö meni valvoessa mutta olipa puhdas omatunto sen jälkeen.
Kivun olemusta ei voi tietää kukaan muu kuin kivun kokija itse. Siksi mä haluan aina uskoa kun mun potilas kertoo kivusta. Haluaisin auttaa, kuunnella ja antaa sen kokemuksen potilaalle, että mä välitän. Niin mä toivoisin itseäni hoidettavan.
