Viikonlopun kuulumiset

Eka osa FAF Gym instructor-koulutuksesta takana. Täytyy sanoa et olen nyt mielestäni löytäny oman juttuni ja alani. Joo, tiedän että on kilpailtu ala ja moni varmasti pitää ihan hulluna ku lähden hoitoalalta. (Ihme kyllä kukaan hoitaja ei oo sanonu näin...) Mielummin silti niin että tekee kovemmin töitä sen eteen että ylipäätään saa töitä, joista sit tykkää. Sitäpaitsi ei hoitoalallakaan työllistyminen oo satavarmaa. Varsinki jos on tällasia rajotteita kropassa. Toisekseen munhan ei ole pakko lopettaa hoitoalan hommia kokonaan, jos vaan löydän sellasen työpaikan missä paikat ei hajoile.  Ja ois se hemmetin tylsää jos ei koskaan ottais mitään riskejä ja kokeilis uusia asioita.

Mielestäni en kuitenkaan oo mitään kamalan isoa muutosta tekemässä. Ihmisen anatomia on sitä samaa, ei se siitä muutu. Molemmilla aloilla joudun samalla tavalla olemaan sosiaalinen ja esiintymään. Joutuu ja pääsee ohjaamaan. Se oli kyllä yllättävän hankalaa. Vaikka kuinka oon antanu potilasohjausta, ohjannu osastolla opiskelijoita ja koulussa lapsia niin aika jäihin menin ku piti kaveria ohjata salilla. Siis vaikka kuinka on treenitaustaa ja tuntee laitteet. Eihän sitä tietenkää opiskelukaverin kanssa saa samaa tuntumaa, menihän se ihan perseilyks lopulta koko homma :D

Myös omaan treenaamiseen sain paljon kehitettävää. Oon ollu pari kuukautta vähän pakkolevossa joten liikeradat on vähän hukassa. Varsinki yläkroppaliikkeissä jätän liikeradat liian lyhyeks kivun pelossa. Jotain jää jopa tekemättä koska "kuitenkin sattuu". No, parempi tietysti että onki ollu varovainen, koska sen verran kipua ton käden kanssa on kärsitty, että en ajatellu ottaa uusiks.

... Hei apua, tää juttu on ollu pari viikkoo"työn alla". Hups. Nyt on toinen lähijakso menossa ja edelleen tästä tykkään. Onhan tuo opiskelu vähän rankkaa tietysti, mut paljon se antaakin. Myös omaan treeniin. Tänä viikonloppuna tajusin sellasen ihan mahtavan jutun et mun käsi oikeesti rajottaa paljon vähemmän ku mä oon kuvitellu. Oikeestaan se on vaan tekniikasta kiinni, vähän asentoa muutamalla liikekipu hävis kokonaan. Tein jopa penkkipunnerruksia ilman kipua. Ihan mieletöntä! (Oisin voinu itkee ilosta mut siellä oli muitakin...) Pari kuukautta sit valitsin vaatteetki sen mukaan minkä pukeminen sattuu vähiten... Tietenkää tässä ei oltais ilman hyvää fysioterapiaa ja kipulääkitystä. Piti saada käsi siihen kuntoon että pelkkä oleminen ei enää satu, ja pystyy toimimaan muutenki. 

Tällasta tänään. Aika mahtava viikonloppu taas. Hyvät kouluttajat ja hyvä opiskeluryhmä. Jee. Nyt mä meen nukkumaan, huomenna juostaan!

Kehitystä ja taantumista

Näin se menee. Ensin saat hulluna tuloksia ja sit kaikki ei meekään niinku suunnittelit. Tulee loukkaantuminen, josta seuraa tietyti paljon stressiä, koska koko elämä menee uusiks. Ja eihän se kroppakaan sit enää samalta näytä.  Alla "kehityskuvia". Eka tammikuulta ja toka maaliskuulta. Jep, sinne meni käsi- ja selkälihakset :(  (ja hyvä osa pebaakin jos ihan totta puhutaan.) 

Tassu alkaa olla nyt siinä kunnossa että sitä voi taas varovasti alkaa treenata joten otin kynän kauniiseen käteen ja pistin saliohjelmani uuteen uskoon. Nyt rakennetaan menetetyt latsit takas! 

Ne jotka mut tuntee, tietää myös sen että mä haluan sen tapahtuvan heti nyt ja todennäkösesti myös treenaan ihan hemmetisti. Sepä, kun sais tähän päähän iskostettuta sen että ei pelkkä treeni vaan muistais myös levon ja syömisen. Ja se kärsivällisyys... Sitä kun sais jostain lisää, NYT HETI :D

On muuten ihmisten suhtautuminen tähän "muutokseen" myös hyvin mielenkiintosta. Ylensä kai ollaan totuttu näkemään vaan niitä kuvia missä lihakset kasvaa ja kaikki menee hyvin ja kivasti. Ei paljon jaella sellasia kuvia et "oonpa nyt tässä kunnossa ja joo huonompaan menny". Siispä sain itekin myös useita "negatiivisia" kommentteja kun heitin yhen kuvan somen puolelle. Joo ei siinä, julkiseen kuvaan saa toki jokainen kommentoida mitä haluaa. Pointti onkin se, ettei se saa mua piilottelemaan kuviani (ja itseäni) vaikka oonki jonkun mielestä liian laiha/lihakseton/whatever.

Mun mielestä ylipäätään ihmisten ei pitäis ajatella että voi laittaa kuviaan esille vaan tietyssä kunnossa ollessaan. Se luo ja vahvistaa sitä mielikuvaa että vaan joku tietynlainen kroppa on hyvä. Liian lihavat ja laihat pysyköön piilossa? Miksei kaikesta huolimatta vois olla ihan fine sen oman kroppansa kanssa... mä aion olla vaikka takapakkia on tullu. 

Loppuun vielä se kuva, mikä sai näitä miettimään:

Muka-poseeraan. Kuvaaja tallensi ittensäkin tuonne nurkkaan ;)

Mistä sä tykkäät?

Tällä taustalla vois ajatella ettei ikinä opi tykkäämään itsestään. Aina löydän vikaa omasta kropasta: millon sitä haluaa isommat habat tai sikspäkin näkyviin ja mitä vielä... Entäpä jos ajattelis toisin päin. Yks päivä huomasin sanovani kaverille että mä tykkään tosi paljon mun jaloista.

Mistä sinä tykkäät itsessäsi? Mieti hetki! Aivan varmasti jokaisella löytyy joku mistä tykkää. Keskitytään mielummin siihen ku vikojen etsimiseen. Kaikesta ei tarvii tykätä täysillä mut on tärkeetä et jokainen löytää itsestään jotain, mistä tykkää ja on ylpee! Iloa alkavaan viikkoon  ihmiset! Tää lähtee nyt ulkoiluttamaan niitä tassuja!

Asiat tärkeysjärjestykseen, pakka sekasin ja uus jako

Pitkästä aikaa blogin äärellä! En oo ollu kovin aktiivinen, hupsis. No, kirjotan sillon kun on asiaa.

Kuvittelin vuosi sitten että tänä päivänä oisin jo treenaamassa täysillä kohti kisalavoja ja alottelemassa ehkä dieettiä. Kaikki menis hyvin ja mä selviäisin siitä voittajana. (lähinnä itsensä voittajana) Mutta kaikki ei mene niinku oot suunnitellu. Viime kesäkuussa tuli yllättäen sellanen päivä kun penkkipunnerruksessa ei vaan rauta noussu. Olkapäätä särki. Olin ollu jonkin aikaa jo jotenki jumissa mutta en kai kuunnellu itseäni. Kuvittelin että pystyn ihan hyvin handlaamaan raskaan työn vuodeosastolla ja treenit päälle. Alkuunhan se menikin mut sit kävi näin. Olkapäähän kortisonia ja kesä meni enemmän tai vähemmän sen vaivan kanssa, välillä saikulla, välillä töissä. Tuli kesäloma ja vaiva hävis. Luulin että se oli sitten tässä ja jatkoin töitä ja treeniä normaalisti. Rankka syksy, sairastelua, pää meinas hajota ja eihän se olkapääkään sitten kestäny.

Kinesioteippauksesta apua kipuun. Kuva syksyltä.

Ja tässä sitä ollaan, kotona neljän seinän sisällä. Miettien seuraavaa siirtoa. Millekään vuodeosastolle en enää mene enkä saa mennä töihin. Kesäks oonki löytäny itselleni sopivaa oman alan hommaa mutta mitäs sitten? Niin että kannattiko todella mennä hajottamaan ittensä?

Vähän jos tuli juostua kroppaa kuuntelematta.
Hoitona ice power ja elmukelmu.

Mun rakkaat. Kuva keväältä 14.

Voi olla että kannatti. Nyt oon saanu viettää paljon aikaa niiden tärkeimpieni kanssa. Tajunnu miten kamalasti sitä oli poissa kotoa läheisten luota sen kolmivuorotyön takia. Pitkää päivää, viikonloppua, yövalvomista, päivät nukkumista. Vapaalla niin väsyny että ei paljon ollu läsnä kotona. Salilla tai lenkillä juoksemassa pakoon vitutusta. "Purkamassa stressiä". Kumma ettei se sillä purkaantunu ikinä. Että joo. Joskus se on ihan hyvä ettei kaikki mene niinku oot suunnitellu.

Yöhoitaja kahvitauolla

Aloin sitten miettiä mikä musta tulee isona. Sairaanhoitaja? Ehkä, mutta ei enää niillä ehdoilla. Takasin koulunkäyntiavustajaks? Ehkä, ei sitä tiiä jos jonain päivänä vielä. Liikunta- ja hyvinvointialasta mä oon pidempään haaveillu, mutta unohtanu ne haaveet koska "hoitajana saan kuitenki paremmin töitä" ( ja rikon itteni). Tuli tilaisuus toteuttaa tämä haave, ja siihen nyt tartuin. Ja musta tulee PT. Joo, mä oon kuullu että ei ne niin vaan työllisty ja elä sillä. Ei se ehkä helppoa ole, mutta ei mun myöskään kannata jatkaa sellasta työtä mikä on uhka mun terveydelle. Tietenki voisin mennä toiselle työnantajalle ja jättää kertomatta tästä "pikku" vaivasta, mutta se tulis vielä vastaan.

Äidille mallia miten rautaa pumpataan!

Ja näin. (Huomaa väärinpäin oleva aasipaita)

Onko oikeesti tärkeetä tehdä pitkää päivää ja olla koko ajan poissa kotoa joko fyysisesti tai henkisesti ja samalla hajottaa kroppa koska siitä maksetaan varmasti joka kuukausi? Vai oisko sittenkin tärkeempää olla läsnä kasvaville lapsille? Olla kotona vastaanottamassa pikkukoululaista. (Kyllä, mun vauva menee syksyllä kouluun) Vaikka opiskelen uuden ammatin, ei mikään pakota mua kokonaan lopettamaan hoitajan hommia.

Pullistelua ja irvistelyä PT:lle

Redbull ei anna siipiä, ylätalja ja leuanvedot antaa.

Entä kumpi näistä mulle on tärkeempää? Se, että näytän hyvältä (oikei se ON), treenaan kovaa ja saan mun "15 seconds in fame"? Vai se, että mun kroppa toimii, on kivuton, pystyn treenaamaan koko kroppaa. Ei tarvi kahdesti miettiä. (vaikka ei sillä että nää sulkis toisensa kokonaan pois). Terveys on sellanen asia, minkä tärkeyden ymmärtää vasta sitten kun sen menettää. Jaksan iloita siitä että pääsen hyvään fysioterapiaan ja tulee kivuttomia päiviä ja öitä (kiitos tästä myös hyvälle kipulääkkeelle). Pystyn nostamaan lapsen syliin. Voin pitää kahvikuppia oikeessa kädessä. Ja uusin ilonaihe: voi olla ettei tuu puukosta!

Pitihän se ottaa tuollanenki.

Tääkin ihana liike on nyt jäähyllä :(

Tällä hetkellä mä haluan keskittyä toipumiseen ja unohtaa ainaki täks hetkeks ne kisalavat. (Ehkä joskus, onhan mulla biksutki kaapissa). Teen tunnollisesti ne "nössöt" kuminauhajumpat ja keskityn löytämään ne syvät lihakset olkapään ympärillä. Ja joo, teen ihan yhtä tunnollisesti salilla jalkatreenit ja osallistun vatsalihashaasteeseen. Kyllä mä haluan näyttääkin hyvältä ja urheilulliselta. Kävin jopa poseeraamassa yhdelle valokuvaajalle. Kolme kuvaa minusta löytyy osotteesta www.hmgvalokuva.fi

Pokemonit taistelee.